ULKOMAAN KAUPAN ONGELMAT JOHTUVATKIN YRITYSKOHDON HEIKOSTA LIIKETOIMINTAOSAAMISESTA.

 

AY- liike on ajanut Suomen ahdinkoon. Työmarkkinat ovat joustamattomat, työlainsäädäntö liian holhoava ja jäykkä, palkat liian suuret ja lomat liian pitkiä sekä työajat joustamattomia. Kilpailukyky on menetetty ja lama on kerta kaikkiaan suomalaisen työläisen syytä.

Tämä on Suomen Virallinen Totuus, jota valtamedia jauhaa päivästä toiseen. Vaatien työelämältä joustoja, mutta jättää kertomatta mitä ne halutut joustot tarkalleen ottaen tarkoittavat. Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus tosin on osannut vaatia ns. nollasopimusten sallimista ja lisäämistä eli nykyajan torpparilaitoksen luomista suomalaisille työmarkkinoille sekä yrittäjäriskin siirtämistä työntekijälle ja viimekädessä yhteiskunnalle. Tähän on vastannut puheenjohtaja Antti Rinne, että jos demarit ovat ensi vaalikaudella hallituksessa, niin nollasopimukset kielletään kokonaan.

Yllättäin vuorineuvosten avokätisesti tukeman Aalto- yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta kirjoittaa Talous ja Yhteiskunta-lehdessä (1/2013) otsikolla: Suomen kilpailukykyongelma johtuu yritysjohdon heikosta liiketoimintaosaamisesta! Emmekö me AY-aktiivit olekaan syyllisiä?

Pitkässä artikkelissaan professori Haaparanta käy perusteellisesti läpi kilpailukykyyn vaikuttavia asioita. Hän toteaa, että Suomen ulkomaankaupassa on rakenteellinen ongelma, liian pieni vientituotteiden valikoima, joka selittää Suomen herkkyyden kansainvälisille heilahteluille. Haaparanta kirjoittaa, että viennin romahtaminen johtuu lähes kokonaan elektroniikkateollisuuden ongelmista, eikä kilpailukyvyn heikkenemisestä. Toinen ja suurempi ongelma on se, että suomalaiset yritykset eivät kykene uudistumaan ja luomaan uusia tuotteita. ”Ydinosaamiseen” keskittyminen on selvästi haitannut uusien tuotteiden kehittämistä. Suomen kilpailukykyongelma ei professori Haaparannan mukaan johdu liian korkeista palkoista vaan yritysjohdon huonosta kyvystä uudistaa ja markkinoida tuotteitaan. Myöskään työmarkkinoiden sääntelyn purkaminen ei ole parantanut kilpailukykyä. Tästä on hyvänä esimerkkinä Englanti, jossa Thatcherin aikana minimoidusta sääntelystä huolimatta kilpailukyky on vuoden 1995 jälkeen kehittynyt selvästi heikommin kuin Suomessa.

Metallityöväen Liiton tutkimuspäällikkö Jorma Antila ei myöskään viralliseen totuuteen usko. Hän toteaa Demokraatin haastattelussa(30.12.2014), että Suomen viennin ongelmien juuret ovat teollisuuden rakennemuutoksessa, joka yhdistyy suhdannetaantumaan. Niistä kumpikaan ei johdu kilpailukyvyn puutteesta.

Antilan mukaan valtamedian luoman virallisen totuuden takana eivät suinkaan ole kylmät faktat, vaan kyse on poliittisiin tavoitteisiin sopivasta tarkoituksenmukaisuudesta ja ideologisesta vyörytyksestä. Antila korostaa, että talouskehitystä kuvaavat luvut ovat kaikille samat. Kysymys on siitä, miten niitä tulkitaan ja mitä johtopäätöksiä niistä tehdään.

Eräs SVT:n (Suomen Virallinen Totuus) mantroista on työelämän joustot. Viime joulukuussa pääministeri Alexander Stubb (kok), tuo vuorineuvosten vikkelä sanansaattaja, kertoi, että konsensus uhkaa jähmettää Suomen. Työelämään on saatava joustoja, Stubb julisti.

Taas tuo ympäripyöreä mitäänsanomaton määritelmä JOUSTOJA. Mitä helvetin joustoja?  Jos tutkii esim. Metallin TES:a, siellä on erittäin monessa kohtaa lause: jollei paikallisesti toisin sovita. Siis on mahdollista sopia esim. työajoista erittäin joustavasti, jos vaan sovitaan eikä sanella.

Työelämän joustoihin otti kantaa myös EK:n eläkkeelle jäävä johtaja Lasse Laatunen Hesarin haastattelussa. Laatunenkaan ei jaksa kuunnella, varsinkaan nyt eläkkeellä, työelämästä kevyesti heitettyjä väittämiä. Kuten että Suomessa työelämän säännöt olisivat erityisen joustamattomia.  ”Totuus on se, että työelämän säännöt eivät Suomessa kokonaisuutena ole yhtään sen jäykemmät kuin muuallakaan”, Laatunen kertoo kysyttäessä.

Näyttää siltä, että on käynnissä erittäin voimakas mielipiteiden muokkauskampanja ja tiedotussota ay-liikettä ja laajemmin työväenliikettä vastaan. Tähän asti porvarien selityksiin on uskottu. Onko nyt kuitenkin todettava, että ”kyllä kansa tietää”, kun seuraa kokoomuksen ja perussuomalaisten puoluekannatuksen hiljalleen hiipumista?

On selvästikin suuri merkitys sillä, kenen käsissä valtamedian omistus on. Jos yhteiskunnallisen tiedonvälityksen seuraamisen ainoa kanava on Iltiksen tai Iltalehden lööppijournalismi, omaksumamme maailmankuva ja näkemys ovat väistämättä yksipuolisia ja suorastaan virheellisiä. Tarvitsemme taustoitettua ja eri tulokulmista toimitettua tietoa. Tässä mielessä soisi myös työväenlehdistön säilyvän hengissä.

Tarmo Pekonen